Digitaalitallentimet

Kannettavissa eli käsitallentimissa on tyypillisesti sisäänrakennetut stereomikrofonit ja muutama tulo ulkoisille mikrofoneille, jolloin tallennus onnistuu nopeasti yhdellä kädessä pidettävällä laitteella. Kenttätallentimet on puolestaan suunniteltu ensisijaisesti ulkoisten mikrofonien käyttöön. Niissä on useampi XLR-tulo, tarkempi tasonhallinta ja osassa malleista aikakoodi. Raiturit ja tallentavat mikserit ovat pöytä- tai räkkilaitteita, joissa moniraitatallennukseen yhdistyy mikserin käyttöliittymä faderineen, ja kanavia voi olla kymmeniä.

Laitetyyppien rajat ovat liukuvia: osassa käsitallentimista on XLR-tuloja ja vaihdettavia mikrofonikapseleita, ja monet kenttätallentimet toimivat myös mikserinä. Saman laitetyypin sisällä erot syntyvät esimerkiksi etuasteiden laadusta ja kohinatasosta, sisäänrakennettujen mikrofonien äänenlaadusta, liitäntöjen ja rungon kestävyydestä sekä käyttöliittymästä.

Stereotallennuksessa kaikki äänilähteet tallentuvat yhdeksi valmiiksi miksaukseksi, eikä yksittäisen soittimen tai puhujan tasoa voi jälkikäteen muuttaa. Moniraitatallennuksessa jokainen mikrofoni tai soitin tallentuu omalle raidalleen, jolloin tasoja, taajuuskorjausta ja efektejä voi säätää vielä tallennuksen jälkeen.

Moniraitatallennuksesta on hyötyä esimerkiksi bändiäänityksissä, keikkataltioinneissa, useamman puhujan podcasteissa ja videotuotannoissa, joissa jokaisella puhujalla on oma mikrofoni. Se vaatii laitteelta enemmän sisääntuloja ja jälkityötä, joten nopeaan dokumentointiin, kuten treenin tai luennon tallentamiseen, stereotallennus riittää usein mainiosti.

Kädessä pidettävien tallentimien sisäänrakennetut stereomikrofonit riittävät usein, kun tallennetaan tilan kokonaisääntä, kuten bändiä, kuoroa, luentoa tai ympäristöä. Ulkoisesta mikrofonista on hyötyä, kun äänilähde halutaan lähelle mikrofonia, esimerkiksi haastatteluissa ja meluisissa tiloissa. Se auttaa myös, kun tarvitaan suuntaavuutta, kuten videotuotannon haulikkomikrofonilla, tai kun lähteitä tallennetaan omille raidoilleen.

Tyypillisiä tallentimien kanssa käytettäviä mikrofoneja ovat rintanappimikrofonit haastatteluihin ja videoiden puheeseen, puomiin tai kameran päälle kiinnitettävät haulikkomikrofonit videotuotantoon sekä käsimikrofoneina käytettävät haastattelumikrofonit reportterihaastatteluihin. Musiikin ja luonnon tallentamisessa käytetään usein stereoparina pienikalvoisia kondensaattorimikrofoneja tai valmiita stereomikrofoneja.

Ulkoisen mikrofonin liitäntätapa riippuu tallentimesta. Kondensaattorimikrofonit kytketään tyypillisesti XLR-tuloon, joka syöttää niille phantom-virran. Pienet nappimikrofonit kytketään usein 3,5 mm:n tuloon, joka syöttää plug-in power -virtaa. Osassa käsitallentimista mikrofonikapselin voi vaihtaa esimerkiksi haulikkomikrofoniin tai XLR-tulomoduuliin.

Langattomalla järjestelmällä puhuja voi liikkua vapaasti ilman kaapelia. Perinteisissä kamerajärjestelmissä rintanappimikrofoni kytketään vyölähettimeen, ja vastaanottimen lähtö kytketään kameran tai tallentimen tuloon. Kompakteissa klipsilähettimissä mikrofoni on sisäänrakennettu, ja niihin voi usein kytkeä myös rintanappimikrofonin. Osa klipsilähettimistä tallentaa äänen lisäksi omaan muistiinsa varmuuskopioksi. Puhelimen kanssa käytettäviä malleja löytyy mobiilimikrofonijärjestelmäistä.

Pakkaamaton WAV-tiedosto on vakiintunut valinta, kun tallennetta editoidaan tai miksataan myöhemmin. Pakattu MP3 säästää tallennustilaa ja sopii esimerkiksi puhemuistiinpanoihin, mutta pakkaus heikentää äänenlaatua. Ammattitallentimet tallentavat usein Broadcast WAV -muotoon, joka sisältää lisäksi metatietoja, kuten aikakoodin.

Videotuotannossa 48 kHz:n näytteenottotaajuus on vakiintunut valinta, ja musiikissa käytetään yleisesti myös 44,1 kHz:n näytteenottotaajuutta. 24-bittinen tallennus antaa riittävästi dynamiikkavaraa useimpiin tilanteisiin. 32-bittinen liukulukutallennus suojaa lisäksi odottamattomilta tasopiikeiltä, kun tasoja ei voi valvoa jatkuvasti. Suuremmat näytteenottotaajuudet kasvattavat tiedostokokoa ja voivat osassa laitteista rajoittaa raitamäärää.

Digitaalitallennin on itsenäinen laite: se käynnistyy nopeasti, kulkee mukana ja toimii usein paristoilla, eikä tallennus ole riippuvainen tietokoneen toiminnasta. Tästä on hyötyä kentällä, keikoilla ja tilanteissa, joissa tallennus halutaan käyntiin yhdellä kompaktilla laitteella ilman valmisteluja.

Äänikortilla tietokoneeseen tallennettaessa raitoja voi editoida, käsitellä ja päällekkäisäänittää DAW-ohjelmistossa jo tallennusvaiheessa. Vaihtoehdot eivät sulje toisiaan pois, sillä moni tallennin ja tallentava mikseri toimii myös USB-äänikorttina. Osassa malleista tallennus muistikortille onnistuu samanaikaisesti varmuuskopioksi. Äänikortit löytyvät omasta kategoriastaan.

Useimmat tallentimet käyttävät SD- tai microSD-kortteja. Tuetut korttityypit ja enimmäiskoko vaihtelevat malleittain, ja monet valmistajat julkaisevat listan testatuista korteista. Kortin kirjoitusnopeus korostuu monikanavaisessa ja korkean resoluution tallennuksessa, joten valmistajan suosittelemat kortit ovat turvallinen lähtökohta. Kortti kannattaa alustaa tallentimessa ennen käyttöä.

Tallennustilan tarvetta voi arvioida raitamäärän ja tallennusmuodon perusteella. 24-bittinen 48 kHz:n monoraita vie noin 0,5 Gt tunnissa, ja stereotallenne noin kaksinkertaisesti. Esimerkiksi 32 Gt:n kortille mahtuu tällä muodolla noin 30 tuntia stereotallennetta. Muistikortit löytyvät digitaalitallentimien lisävarusteista.

Paristokesto vaihtelee malleittain alle kahdesta tunnista yli kymmeneen tuntiin. Kestoa lyhentävät erityisesti phantom-virran käyttö ja useiden kanavien tallennus. Ladattavat NiMH-akut ja litiumparistot kestävät vaativassa käytössä tyypillisesti alkaliparistoja pidempään. Osassa tallentimista paristotyypin voi valita valikosta, jolloin varaustason näyttö on tarkempi.

Pitkissä tallennuksissa virta kannattaa ottaa verkkolaitteesta tai USB-varavirtalähteestä. Osaan kenttätallentimista voi liittää myös kameroista tuttuja Sony L-sarjan akkuja. Verkkolaitteet ja akut löytyvät digitaalitallentimien virtalähteistä.